Teksti maistiainen nro 3

HUOSTAAN OTETTU

Minut kärrättiin

tuosta ovesta

ja lakkautettiin.

Tuosta hetkestä

kuuntelitte mykkää

katsoitte

tyhjään

Tunsin kiireisen oven tuulen kasvoillani minua

synkronoidaan neljä kertaa päivässä.

Avaan suuni kertoakseni

ettei kipu tunne kelloa,

eikä Virtsani tahdo orjaksenne,

mutta olen koko ajan

sekunnin myöhässä.

Odotan, että joku

katsoisi valon silmiini

kuuntelisi sanat huulilleni.

Että olisin vielä joku.

MW

Miltä mahtaa tämä runo näyttää oikeassa muodossaan? Avaa antologiamme viimeinen osio, luopuminen, ja saat sen selville.

Teksti maistiainen nro 2

Taiteen pelastava vaikutus

Maailman taiteen historia oli lojunut tv-hyllyssä tammikuusta alkaen. Siellä se, inhottavan paksu ja painava opus, muistutti Lailaa keskeytyneistä opinnoista ja Taideteollisesta korkeakoulusta. Opiskelukavereille hän oli kertonut olevansa Tampereella harjoittamassa kokeellista valokuvausta. Väliaikaisesti. Kunnes saisi tarpeeksi aineistoa näyttelyyn. Läpimurto voi tulla koska tahansa.

Oli jo heinäkuu ja Laila asui yhä Robertin kanssa Sokos Hotel Ilveksen sviitissä. Robert oli myös valokuvaaja, tunnettu. Robert maksoi sviitin, kamerat ja mitä nyt ikinä tarvittiinkin. Maksoi mitä maksoi.

Tullessaan kotiin, tai hotellihan se, Robert löysi hempukkansa istumassa mietteliäänä. Lattialla lojuivat taas samat iänikuiset vedokset. Vai olivatko ne uusia. Ja tyttö siinä sohvalla. Ei se tänäänkään osannut päättää, mitä kuviensa kanssa tekisi. Robertia alkoi jo väsyttää tämä touhu: Suomi, tyttöystävä ja Tampere. Oli aika lähteä liikkeelle, nähdä uusia maita, uusia naisia. Tämä mesta oli jo niin kuvattu. Lailan hän oli alunperin aikonut ottaa mukaansa, mutta melkoinen riippakivi siitäkin oli muodostunut.

Sviitin ikkunan takaa kuului kamalaa meteliä. Rumia työkoneita ja miehiä räikeänvärisissä haalareissa, typerät kypärät päissä. Ne murjoivat vastapäisen talon seinää puskutraktoreillaan. Robert meni lähemmäs ihailemaan näkymää, siinä oli jotain kuvauksellista näin kymmenennestä kerroksesta katsottuna.

”Mitä hittoa siellä on meneillään?” Robert kysyi.

”Ne purkaa vihdoin tuon hometalon. Siitä on kirjoitettu koko kevät Aamulehdessä”, Laila piristyi.

”Äh, sä tiedät hyvin, etten mä lue tän tylsän kaupungin lehtiä. Olisi jotenkin niin noloa istua tuntikausia hotellin aulassa tavaamassa roskapaperia rivi riviltä”, Robert vastasi.

”Se on hyödyllistä! Mä teen ajankohtaistaidetta”, Laila yritti, mutta Robert keskeytti hänet: ”Hei, hae kamera, kuvataan nyt molemmat. Toi näyttää fantsulta lintuperspektiivistä.”

Laila ei ehtinyt saada 3D-kameraansa pukeutumispöydältä, sillä hän huomasi jotain: ”Makkarin ikkunoissa on maailma väärinpäin!”

EK

Mitä maailmalle on tapahtunut? Sitä valottaa antologiamme toinen osio, Kypsyttely.

Sisältö maistiainen nro 1

KOSTONI ON OLEVA LÄMMIN

Antti ja Pete ovat jo kovaa vauhtia etkoilemassa. Harpon K-marketista ulos ja suuntaan Kolmannelle linjalle. Hinku seurueeseen on kova. Avaan ensimmäisen lämpimän Koffin jo matkalla. Eihän se hyvältä varsinaisesti maistu, mutta meininki on pääasia.

Painan Peten summeria pitkään, haluan hoputtaa. En ollut saanut Ärrältä vuoroja viikonlopuksi, vaikka vähän muodon vuoksi kyselinkin. Ilahduin, kun en niitä saanut. Voin rentoutua kunnolla, melskata maistissa ja äpäröidä menemään.

Lukko sanoo naks juuri kun tölkki tyhjenee. Tästä se alkaa.

                                                                                                                         *

Eihh. Glomerulukseni tihuttavat ensimmäiset pisarat maltaista koteloihinsa ja kiroan hiljaa. Saatanan Heikki. Ei se vaan millään tajua, mihin rääkkiin se meidät munuaiset aina laittaa. No joo, turha kai valittaa. Voisivat asiat olla huonomminkin. Kuulen jo vaimeana maksan ennakoivan vaikeroinnin. Se sentään joutuu handlaamaan hommansa itsekseen. Ei se minua valittamasta kyllä estä.

Hei vasuri!” huudahdan.

Joo tiiän!” kiirii vastaus. ”Niin on helppo viikko ollu. Osasin jo vähän vartoa ylitöitä.”

Lisiä kyl turha odottaa taas. Ainoo, mitä saadaan lisää, on huikkaa niskaan!”

No, kutsumusammattihan tää on, virtsa verissä ja sakka suonissa. Mä voin ottaa ensin enemmän niskoilleni, jos sä alat lopuillast sit?”

Joo en kyl millää jaksais nyt. Voin mä jossain vaihees sit alkaa kantamaan osani.”

Muista säätää reniiniä! Täs alkaa veri kohta oheta.”

Juu juu. Ja natriumit kans, älä turhaan muistuta.”

No ni, portit auki!”

Vasurin valmistautuessa venyttelen hitusen koteloa vasten ja huikkaan lisärin hereille. Maksa vaikeroi jo valmiiksi itsesäälisenä.

                                                                                                                       *

Ei vittu mä alan olla jo vähä kännissss.” Venytän ässää tarkoituksella, Pete ei taida edes huomata. Olen kyllä kännissä, jalkaa vipattaa ja virne pyrkii naamalle. Antti sählää nurkassa Spotifyn parissajatkaa Suomiräpkimaraansa.

No oon kyl itekin, me alotettii kuitenki jo ainaki tunti ennen sua”, Pete sopertaa vastaukseksi. ”Otetaanko viel tota minttua vähän?”

Joo otetaa. Sit vois kyl harkita baarii.”

Mihi suunnattais?”

Antti käännähtää tuolillaan ympäri. ”Mennää Heinähattuun!”

Se on aina ihan vitun täynnä!”

No ei aina. Ja se on ihan mukava mesta.”

Mä en kyl siit niin tykkää”, koetan protestoida, mutta yleinen mielipide tuntuu jo jotenkin valuneen Antin puoleen, lähinnä laiskuuttaan. ”Mut joo, ihan sama, kunhan johonkin liikahdellaan.”

Heinikseen sit!” Pete tyrkkää minttuviinan jämän käteeni, puhallan hieman, ja otan vielä huikan.

                                                                                                                         *

Hei oikee! Sun vuoro lähestyy!” Vääjäämättömyys. Olen yrittänyt viivytellä, mutta eiköhän vasuri vain kaataisi sitäenemmän hommaa niskaani mitä pidempään odotan. Ähkäisten annan porttini aueta ja tunnen veriryöpyn tunkevan sisääni. Miten hitossa Heikki jaksaa, tai edes kykenee, tunkemaan nestettä sisäänsä tätä tahtia? Hiussuonet muuttuvat rastoiksi liikarasituksesta. Alkuvirtsa aaltoilee valtoimenaan. Maksa laulaa itkuvirttä, kai sen jo valmiiksi hauras mieli on viimein napsahtanut.

Tunnen rasituksen alkavan muuttua vihaksi sisälläni.

JH

Kuinka käy Heikin ja hänen munuaistensa? Se selviää antologian ensimmäisestä osiosta nimeltä Kasvu.

Maistiainen alkusanojen muodossa

Matka tuntemattomaan

Puistomaisessa ympäristössä, keltaisten talojen uumenissa, lymyili joukko outoja ihmisiä, joiden seuraan liityimme syksyisen aamun sarastaessa. ”Tervetuloa koittamaan”, houkutteli uusi ilmapiiri ivallisesti meitä kaikkia.

Minulle, meille jokaiselle, annettiin käteen lasso. Keskenämme muodostimme seikkailuryhmän, tunkeuduimme mielikuvituksen ihmemaahan, menimme pimeään ja metsästimme sanoja. Meidät tyrkättiin vihertäville nummille, autioihin erämaihin ja ruuhkaisiin kaupunkeihin. Ilman haarniskoja hentojen vartaloidemme suojana meidän käskettiin kesyttää sanat. Kulmat kurtussa tähyilimme usvan peittämää aluetta, kuinka ihmeessä?

Ympärillämme kuului paukahduksia, jotka saivat kätemme puristumaan pelosta ainoan turvanamme olevan narunpätkän ympärille. Takanamme joku kuiskasi: ”Ne ovat tulossa”. Kylmän hien valuessa pitkin alaselkäämme astuimme haparoivan jalanmitan eteenpäin ja kuullostelimme lähestyvää mekkalaa.

Vedimme syvään henkeä. Oli meidän tehtävämme kesyttää Ne. Pakottaa nurkkaan ja täyttää jokainen pakoreitti varmuudellamme. Oppia Niiden jokainen liike ulkoa, ennakoida liikkeen vaihtelut ja vikuroinnit. Me kiristimme kylmien käsiemme otetta lassosta. Valmistauduimme taisteluun, jonka voittaja tullaan muistamaan vielä vuosienkin päästä.

Raahasimme sanat valoon ja vangitsimme paperille. Uskonpuutteen iskiessä kannustimme ja rohkaisimme toisiamme murrosikäisten sanapetojen kesyttämisessä. Kiinnyimme niihin ja kasvatimme niistä työllä ja tuskalla kertomuksia, lapsiamme. Tarinoita pimeydestä ja siellä pilkottavasta valosta, tuokiokuvia toivosta sekä ironisia kannanottoja toteen ja taruun.

Viimein peräännymme pari askelta taaksepäin, kallistamme päitämme ja tuijotamme omia luomuksiamme. Kasaamme ne yhteen ja huokaamme syvään. Kyltymätön jano virtaa suonissamme ja tahdomme yhä uusia valloitettavia. Me istahdamme alas, nostamme jalat pöydälle ja sytytämme tupakat.

Ottakaa siis esikoisemme vastaan hellyydellä ja ymmärryksellä meidän vetäytyessä taustalle. Antakaa niiden kuljettaa teidät pimeyteen ja näyttää siellä piilevä valo.

Sillä silloin tiedämme voittaneemme taistelun.

LS, SM, CV

Lähes valmista

Tänään pyörähti viimeinen viikko koulua käyntiin. Hieman absurdia siinä mielessä, että kovinkaan monella meistä ei enää oppitunteja ole. Joka tapauksessa torstaina on sitten koko vuoden huipentuma: antologian julkaisutilaisuus ja kevätjuhla. Vaikka itse sanonkin niin uskomattoman hieno kirja saatiin aikaiseksi. Kiitos kaikille kanssaopiskelijoilleni, teitte hienoa työtä ja jokaisen panos oli tärkeä ja se näkyy. On hyvin mahdollista, että kirjamme saapuu Akatemialle tätä kirjoittaessani, mutta viimeistään keskivikkona saamme sen käsiimme.

Nimiäänestyksen, josta viimeksi mainitsin, tulos oli lähes yksimielinen ja näin ollen kirjamme kantaa nimeä ELÄ! Laitan tähän alle pienenä maistiaisena kuvan kannesta. Pieniä teksti otteita on myös luvassa maistiaisina tässä parin päivän sisällä. Pitäkää siis silmänne auki.

kansikuva

Tältä näyttää siis antologiamme. Tuo takateksti, joka nyt on liian pientä luettavaksi, kuuluu seuraavanlaisesti:

KASVA , KYPSY, LUO!

Työväen  Akatemian kirjoittajalinjalaiset ovat vuoden aikana pyydystäneet sanoja, vanginneet ne paperille ja kasvattaneet niistä erilaisia kertomuksia.

Niistä on syntynyt antologia nimeltä ELÄ!

Kaikki siis vain mukaan juhlimaan kanssamme kirjan julkaisua torstaina 23.5.2013 klo 15.00. Paikkana on Työväen Akatemia, Vanha Turuntie 14, Kauniainen

LS

Sinne ja takaisin eli seikkailuja britteinsaarilla 20.1.–2.2.2013

Meitä oli viisi kirjoittajaopiskelijaa, jotka hyvästelimme Suomenkamaran kahdeksi viikoksi aikaisin sunnuntaiaamuna ja kapusimme väsyneinä lentokoneeseen. Siellä saimme ensikosketuksen brittikulttuuriin Sun-lehden muodossa. Se kertoi lumikaaoksesta, joka osoittautui perillä loskasekasorroksi ja me pudistelimme päitämme.

Oxfordissa meitä odotti innokkaana viime vuoden kirjoittajakoulutuksen opiskelija Aki, joka johdatti meidät koululle. Siellä jokaiselle annettiin omat huoneet, mistä olimme iloisia. Huoneiden koossa ja varustetasossa ilmeni mielestämme englantilaisen luokkayhteiskunnan mentaliteetti. Elena sai suunnattoman suuren toisen kerroksen lukaalin näköalaikkunalla, kun taas Jaakko riutui pikkukopperossaan ilman vessapaperia, pyyhettä tai saippuaa.

Saimme ennakkotiedoista poiketen tutustua englantilaiseen ruokakulttuuriin heti saapumispäivänä. Ruoka maistui paremmalta miltä näytti ja sitä sai riittävästi. Koulun ruoka edusti perinteistä brittiläistä linjaa. Aamupalaksi saimme muun muassa munia ja pekonia eikä fish and chips jäänyt meille vieraaksi.

Aki toimi oppaanamme tutustuessamme kaupunkiin, joka oli kaunis ja naurettavan vanha. Joka toinen kortteli näytti museolta. Kivijalkaliikkeet tuntuivat vaihtelevan kirjakauppa–pub-sykleissä. Kasvit vihersivät, vaikka maa oli Englannille epätyypillisesti lumen peitossa.

Opetus alkoi heti maanantaina. Ensivaikutelma oppitunneista oli hyvä. Tosin olimme aika pihalla, sillä emme olleet saaneet etukäteen mitään tietoa opetuksen sisällöstä. Pääsimme kuitenkin nopeasti jyvälle, kun iltapäivällä saimme lukujärjestyksen.

Opetukseen sisältyi sekä kirjoittamista että kirjallisuushistoriaa, mikä tuntui luontevalta ja järkevältä. Paikalliset opettajat olivat hyvin persoonallisia. Mieleen jäivät varsinkin Helen Kiddin muumimaatoimisto sekä Tom Sherryn viiksekäs charmi. Paikalliseen tyyliin vietimme illat pubeissa keskustellen ja tutustuimme paikallisiin ihmisiin.

Lumi oli jo kaikonnut ja kevät teki todella tuloaan, kun lähdimme viikonloppuna ekskursiolle Lontooseen. Siellä shoppailimme ja kiersimme museoita sekä nähtävyyksiä. Lontoo oli suuri ja eloisa kaupunki. Sitä ei voinut käsittää kerralla vaan se vaati uutta vierailua.

Alun ujostelevasta haahuilusta huolimatta ehdimme kahden viikon aikana kotiutua Oxfordiin sen verran, että lähteminen tuntui haikealta. Vilkutimme Akille hyvästiksi noustessamme lentokenttäbussin portaita.

Olimme saaneet maistaa kevättä, paikallista kulttuuria, olutta ja pekonia, makkaraa. Lentokoneen kiidättäessä meitä sateisen taivaan halki tuumimme, että hyvältähän ne maistuivat.

'Meeting tree'

Asuntolamme (rakennus vasemmalla) pihalla kasvanut massiivinen ja ikivanha puu, jonka luona aina tapasimme lähtiessämme jonnekin.

EK, LS, VT, JH, SK

Kastelimme heitä runsaasti kahvilla

Hersyvää ja hirveää

Runoilija Timo Harjun esikoiskokoelma Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (ntamo, 2009) on helposti lähestyttävä ja leikkisä, mutta myös apea lukukokemus. Runot pohjautuvat Harjun vanhainkodissa suorittamastaan siviilipalveluksesta saamiin kokemuksiin.
Kirja edustaa muodoltaan melko perinteistä runoutta. Vaikka rivityksillä ja sanojen asettelulla sivulle leikitelläänkin joskus, on valtaosa opuksesta ulkoasultaan tutun näköistä, säepohjaista, joskus rimmaavaakin virtaa. Teos on jaettu lukuihin, joiden teemat vaihtelevat sivarin omista tunnelmista vanhusten kokemusmaailmaan uppoutuviin kokonaisuuksiin. Päästäänpä loppupuolella nauttimaan Harjun uudelleensanoittamista vanhoista lauluistakin, nuotteineen kaikkineen. Nämä kokeilevammat hetket piristävät muuten melko tasapaksua ulkoasua.
En yritä kuitenkaan vihjata perinteisen ulkoasun olevan ongelma. Kirjan aikana ei todellakaan ehdi tylsistyä. Harju leikkii sanoilla minkä kerkeää, ja uppoutuessaan lapsiksi uudelleen kasvaneiden vanhusten maailmaan kieli äityy parhaimmillaan ääneen naurattavan eloisaksi. Ryppyiset pyllyt, roikkuvat nahat ja ehtootaan viettävien laitosasukkien estoton tunne-elämä, harhat, huumori ja seksuaalisuus yllättävät ja järkyttävät jatkuvalla syötöllä. Varsinkin uniin ja unelmiin, dementoituneen surrealistiseen vapaa-assosiaatioon lipsahtavat hetket ovat kaunista luettavaa. Seikkailut omenan sisältä löytyvässä lapsuudenkodissa ja järvenselällä venesängyssä saivat ainakin allekirjoittaneen riemastumaan.
Kaikki tämä hauskuus ja eloisa meno jakavat kuitenkin sivut suunnattoman surumielisyyden kanssa. Kaikessa on koko ajan läsnä tietty traagisuus, tietoisuus siitä, että nämä ihmiset ovat tavalla tai toisella irti todellisuudesta ja, mikä pahinta, kuolevat pian. Säkeistä ponnistavat persoonat ovat usein rakastettavia kaikessa turhauttavuudessaan. Siksi rivien väleistä ja joskus päältäkin hohkaava menetetyn nuoruuden, eletyn elämän ja lähestyvän lopun ainainen läsnäolo tuntuu sitäkin hirvittävämmältä.
Runojen teeman myötä kirjaan on ikään kuin kirjoittamatta kirjoitettu mukaan se yksinkertainen fakta, että suomalaiset vanhat ihmiset viettävät usein viimeiset vuotensa laitoksissa. Harju yhdistää näin luontevasti henkilökohtaisen tason yhteiskunnallisiin teemoihin. Nämä vanhukset ovat yksinäisiä, eikä heillä ole juurikaan vapautta muualla kuin mielissään. Se tosiasia, että monet tämän kirjan upeiden hahmojen esikuvat ovat jo kuolleet ja todennäköisesti viettivät viimeiset, kallisarvoiset kuukautensa tai vuotensa holhottuina ja käytännössä vangittuina tuo koko teokseen suunnattoman tunnelatauksen. Lukiessa yllätinkin itseni nieleskelemästä liikutuksesta silloin tällöin.
Kastelimme heitä runsaasti kahvilla on kaunis, iloinen, hauska, koskettava, suunnattoman empaattinen ja pohjattoman melankolinen kokonaisuus. Se sai minut, melkoisen runousnoviisin, innostumaan, nauramaan, ja silmäni kostumaan, heti elämäni ensimmäistä runokokoelmaa lukiessa. Hankalahan sitä on sitten olla suosittelematta.

JH

Largo

ILPO TIIHONEN

Largo

(wsoy 2004)

 

Tämä on Ilpo Tiihosen (s. 1950) järjestyksessä 20. runoteos, mutta hän on kirjoittanut myös teatteri- ja televisionäytelmiä sekä kuunnelmia. Lisäksi hän on suomentanut esimerkiksi runoja ja lastenkirjallisuutta. Häntä pidetään mestarillisena kynän käyttäjänä ja hänen tekstinsä ovat hyvin arvostettuja. Hän on saanut useita huomionosoituksia palkintojen muodossa vuodesta 1981 lähtien ja nauttii 2012 alkaen taiteilijaeläkettä.

”Asfaltin dallaaja, kulmien reportteri Ilpo Tiihonen on uudessa kokoelmassaan lähtenyt Stadista: Euroopan reunan Algarve tai jokin Suomen Piippola on näyttämönä, kun hän yhdistää ja siirtelee aikakausia. Historiaa on vanhanmuurin pysyvyys Atlantin rannalla, mutta historiaa on myös kahden salainen  valtakunta landella, peiton alla jossakin Suomessa.”

Tiihonen haluaa näyttää veijarinkarvansa ja olla ajoittain läpihauska”  (Satu Koskimies)

Satu Koskimiehen lausumat Tiihosen teksteistä olkoot kivijalkana lähtiessäni kuvaamaan omaa lukukokemustani.

Ottaessani punaisen pehmytkantisen kirjan käteeni, syntyy välittömästi positiivinen tuntu teokseen. Selaillessani sivuja saan vaikutelman helposti lähestyttävästä ja selkeästi jaotellusta tekstistä. Runojen ulkoasuun ei liity mitään luotaantyöntävää tai vaikeaselkoisia visuaalisia elementtejä.

Teoksen nimi ”Largo” vie ajatukseni välittömästi musiikkiin, mikä herättää heti sympatiaa. Sisällysluettelossa on muitakin musiikillisia nimiä, kuten”Larghetto” tai ”Fado”, ”Vanha säestäjä” ja ”Moraaleja, koraaleja”. Mieleni on virittynyt positiivisesti ottamaan vastaan lisää.

Ensimmäinen osa kuvaa kirjoittamisen prosessiin ryhtymistä, työlle antautumista ja lopulta tekstin syntymistä. Tiihonen puhuu kielikuvin ja vertauksin, leikkii sanoilla ja niiden sointuisuudella. Näitä runoja pitää lukea ääneen, maistella ja antaa säkeiden valua yli säerajojen.

Toinen osa kuljettaa lukijaa Atlantin rannoilta Piippolaan. Luonnon kokeminen on yhdistävä teema. Mitä lähemmäs kotimaata tullaan, sitä yksityiskohtaisempia, minimalistisempia kuvaukset ovat. Runoissa pohditaan hitautta ja nopeutta, tyhjänpäiväisyyttä ja toimettomuutta, vastassaan järjen kehotukset ja luonnosta ylivallan ottaminen (Liian kauniita päiviä). Huumori pilkahtaa kuvausten lomassa ja jotkut runot ovat vahvasti loppusointuisia.

Pilvistä / Päivä haalenee kuin palomiehen pöytään jäänyt kahvi / Hälytä minut.

Runo kuvaa metaforalla nasevasti paloasemalla haalistunutta tunnelmaa, välinpitämättömyyttä, kyllästymistä. Aktiviteetti palomiehelle syntyy hälytyksestä, siispä jos runon hän herättä minut horteesta, aktivoidun. Seisova tunnelma päättyy.

Kolmas osa sijoittuu Suomen kesään ja Tiihonen yhdistää siihen akateemisuuden ja sivistyneistön, sekä menneen maailman. Tiihonen ammentaa loistavasti edeltävien runoilijasukupolvien ilmaisutyylistä ja yhdistää sen ajassa olevaan. Sanaleikin ja uudissanojen mestarinäyte! Hän lopettaa osan itseironiaan ja ”Runoilijan rintakuvassa” sanoo olevansa ”pronssisessa putkassa”.

Neljäs osa on tuskaisampi, kuvaa suhteen haalistumista, teemana etääntyminen. Kaipuuta takaisin suhteeseen ja nuoruuteen. Runossa ”Vanha säestäjä” käytetään flyygeliä ja sen soittajaa metaforana siihen, millaista oli ennen. Lopussa todetaan ”Mennyttä mennyt aika” ja ”kuinka sattumuksellista kaikki on”, kuinka ”tyhjä soittosali valoon halkeaa”. Kaikki loppuu, eikä mikään ole kuin ennen, soitto ei enää tehoa samoin. Osan viimeisessä runossa ”Lue minulle nuoruus” Tiihonen koittaa tavoittaa vielä kerran mennyttä, mutta toteaa että maailman lapsissa tänään hakkaa uneton pulssi. Nuoruuskuva on ankeampi kuin muistoissa oleva.

Viides osa kehottaa miestä ja naista yrittämään lähentymistä vielä kerran, vaikka molemmilla on tiedossa ”kylmän käden” olemassaolo. Runo ”Sotilas” puhuu siitä, kuinka vasta kuoltuaan ymmärtää sen mitä itsellä oli. Tilanteesta jolloin suhde on jo loppu. Ja kuinka toinen erottua lähtee kotelosta siivilleen. Osa loppuu muisteluun nuoruuden innosta oppia, kun kaikki tuntuu mahdolliselta. Lopuksi tunteisiin läikähtää ”yhtä aikaa kuuma ja jäinen”, tieto kylmästä todellisuudesta ja toisaalta syttyminen sille, mitä joskus oli.

Kuudes osa pohtii elämän ja kuoleman rajaa. Unelmia ja sitä, minkä turvin selviämme elämälle. Kokoelma loppuu seuraavaan runoon, arjen lempeään syliin.

”Tarjosit leipää / pöydän yli kurkottautui / maanantaiaamu.

Runokokoelma on helposti lähestyttävä, vertaukset hyvin konkreettisia ja ymmärrettäviä. Tiihonen leikkii sointuisuudella ja uudissanoilla, huumoria ja itseironiaa unohtamatta. Kirjan jaottelu toimi hyvin kokonaisuuksien rajapyykkeinä. Lukijan on helppo siirtyä maailmojen välillä ja sukeltaa vaivattomasti Tiihosen luomiin kuviin. Voin suositella kirjaa lämpimästi kenelle vaan sen helppolukuisuuden vuoksi. Ihmisen kokoista puhetta.

MW

Loppurutistus

Kevät huristaa eteenpäin ja lumet hupenevat vauhdilla. Niin tekevät myös opinnot. Enää on jäljellä kaksi isoa rutistusta, joista toinen on melkein valmis ja toinen hyväsä vauhdissa. Hyvässä vauhdissa oleva rutistus on osalle meistä vuoden kohokohta. Se on antologia, jonka me olemme kirjoittaneet, toimittaneet ja taittaneet. Saamme siis oikeasti tekstejämme julkaistuksi kirjan muodossa, mustaa valkoisella. Itse olen tästä aivan äärettömän innoissani.

Minun roolini tässä projektissa on olla yksi päätoimittajista ja siksi ajattelinkin raportoida, kuinka projekti etenee. Olemme noin kuukauden ajan laittaneet pyöriä pyörimään ja nyt ne huristelevat lähes omalla painollaan. Suuresta määrästä tekstejä on työllä ja tuskalla valittu helmet. Melkein kyynelet silmissä jouduimme joitain tekstejä hylkäämään, koska ne eivät vain mahtuneet mukaan. Tekstit on oikoluettu ja annettu taittajien hellään huomaan ja he aloittavat suuren urakkansa tekstien asemoimisen kanssa huomenna. Nyt on jännittävät hetket käsillä, sillä äänestys antologian nimestä on juuri käynnissä. Viikossa parissa pitäisi selvitä, millä sanoin kuvaamme vuoden aikana syntynyttä satoa.

Vielä on paljon tekemistä ennen kuin on valmista. Paljon on kuitenkin jo tehty ja aivan varmaa on se, että toukokuun lopussa me julkaisemme kirjan. Saamme lähettää tekstilapsemme maailmalle kokeilemaan elinkelpoisuuttaan. Tosin suhteellisen pienimuotoisesti, mutta se on suuri askel aloitteleville kirjoittajille ja pöytälaatikoiden ja tietokoneiden kovalevyjen uumenissa muhineille tarinoille.

LS

Futurama

Teknomaailman hajoavat tekstit

Futurama on Teemu Mannisen kolmas kirja, joka jatkaa hänen toisen teoksensa flarf-tyylilajia. Flarf on Yhdysvalloissa kehitettyä runoutta, jossa yhdistellään internetistä löydettyä materiaalia kollaasin omaisesti. Sanallisen runoilmaisun lisäksi Futuramassa merkkejä yhdistellään myös Ascii-grafiikaksi kansikuvituksesta lähtien.

Grafiikka hyödynnetään ilahduttavalla tavalla esimerkiksi Teknomies-runossa, jonka kuvituksena on kirjaimista ja merkeistä koostuva antennipäinen mieshahmo. “Miehestä tulee teknomies / usein vahingon kautta: upouusi laserasekeksintö, välkkyvä autorata, / ärjyvä dinosaurus ja silmiin syttyvät valot ja sydän alkaa laulaa / teknomiehen laulua.” Filosofisen supersankarin pahin vastustaja on eksistentialisti Sören Kierkegaard, jonka kamaluudesta todetaan: “…kerrankin teknomies yritti näyttää Kierkegaardille että pöytä oli ennen pöydäksi tulemistaan pingotettu ultratiukka superhyperkalvo, jonka pöydäksitulemista rajoitti vain kotiseutumme ylväs eetteri. mutta Sören se vaan heilutteli kikkeliä ja totesi, että sepä ei olisi akateemisesti uskottavaa!”

Toisessa, konkreettisella tavalla kuvallisessa runossa sanat uiskentelevat pisteistä muodostuvassa vedessä, jonka voi tulkita myös viimeisessä säkeistössä mainituiksi helvetin liekeiksi. Tämä monisivuinen runo kertoo muun muassa delfiineistä. Heti alun säkeissä “onko onko / onko onko / onko onko / onko / onko.delfiinit.söpöjä? / Ihminen ja / delfiini / ainoat lajit / jotka / joukkoraiskauksia” tulee esiin Mannisen harrastama ironinen tapa rinnastaa tekstejä toisiinsa. Delfiinien lisäksi runossa käsitellään terrorismia, siirtotyöläisiä ja identiteettiä.

Kolmas tapa, jolla Futuramassa lähestytään flarfia, on tulkinnan muuttaminen typografisella hajottamisella. Yksi eos koostuu erilaisista toistuvista kannustuslauseista: ”Joku rakastaa sinua. Olet taitava kaikessa. Pärjäät kyllä.” Ensimmäisen kerran ilmestyessään tämä runo täyttää tasaisesti koko aukeaman. Seuraavassa inkarnaatiossaan teksti on alkanut hajota, aukeaman ensimmäisen sivun kirjaimet pakenevat jättäen tsemppipuheeseen aukkoja. Sanoma muuttuu, olet ihanasta tulee: ”Ole hana”. Viimeisessä versiossa tyhjää on jo enemmän kuin tekstiä, jonka sanoista ei enää juuri saa selvää. Tulkitsen tekstin murenemisen kommentiksi tällaisen, samoja kliseitä toistavan kannustuspuheen tyhjyydestä. Siitä voi lukea myös yleisempää kommentaaria tyhjällä tekstillä täytetyn maailmamme sisäisestä hajoamisesta ja tulkitsemattomuudesta.

Kokoelman runoissa koheltaa tosi-tv:n hahmoja, keisareita, apinoita ja nomadeita. Osa runoista on sekopäisiä seikkalukertomuksia, sukua sarjakuvien maailmalle. Osassa runoista puhujat käyvät filosofista, historiallista ja yhteiskunnallista väittelyä, johon äkkiä saattavatkin sekaantua smurffit tai Star Trekin Kirk ja Spock. Kokoelman nimikin viittaa science fictioniin, Futurama-animaatiosarjaan. Tämä futuristinen sekametelisoppa toimii runoteoksena ja onnistuu käymään keskustelua aikamme ilmiöistä kaiken ironian ja leikin keskellä. Kirjan villi kuvamaisuus ja runojen vaihteleva ulkoasu houkuttelee lukijan palaamaan selailemaan ja löytämään itsensä tekstistä yhä uudestaan.

”Vaikka nämä tarinat ovat potaskaa / ja liioittelua, pelkkää fiktiota, runoutta ja haihattelua / ovat ne kuitenkin totta.”

Uteliaat kurkatkoon itse: Teemu Manninen: Futurama, Poesia 2010, http://www.poesia.fi/futurama/

EK